Olet menossa kaverisi kanssa työpaikkasi kokoukseen. Taas menee kerran hukkaan hyvää työaikaa. Purit turhautumistasi kaverillesi. ”Tietenkään kukaan ei ole valmistautunut, päätökset on tehty etukäteen, samat tyypit aina äänessä ja muut istuu mykkänä. Eihän nämä päätökset näytä koskaan kaikkia sitovan.” Kaverisi myöntelee. Siksi hän onkin hyvä kaverisi.
Kokous menee juuri niin kuin odotitkin. Palasit kaverisi kanssa töihin yhtä turhautuneena kuin mennessäkin. Samat ihmiset istuivat hiljaa, samat luistelivat päätöksistä ja samat hallitsivat kokousta kuin aina ennenkin! Eikä kukaan ottanut näitä asioita puheeksi, et sinä eikä kaverisikaan. Niin kuin ei ennenkään.
Jos edellä kuvaamani tuntuu tutulta, olisin kiinnostunut kuulemaan omat kokemuksesi. Voit kirjoittaa ne alla olevaan kommenttiosioon.
Suurkiitokset jo etukäteen!
© Kari Murto, Suomen Yhteisöakatemia Oy. Kaikki oikeudet blogissa kirjoitettuun materiaalin ovat kirjoittajalla ja Suomen Yhteisöakatemia Oy:llä.
Blogin materiaalia voidaan käyttää muissa sähköisissä ja painetuissa julkaisuissa, edellyttäen, että niissä mainitaan ”Copyright © Kari Murto, Suomen Yhteisöakatemia Oy 2014” sekä lisätään linkki www.sya.fi
Tervehdys Kari! Olen se mies, jonka ansiosta sinulla on iso kokoelma jojoja ;) Tuo yllä kuvattu kokousklisee on hyvinkin tuttu meikäläiselle. Se on toistunut muutaman viime vuoden ajan säännöllisesti yksikkömme eri palavereissa. Ja nimenomaan niissä palavereissa, joissa meidän pitäisi pohtia yksikkömme toimintaa ja sen kehittämistä. Meillä on ollut viime aikoina paljon muutoksia. Esim. os.hoitaja on vaihtunut ja säästöohjelma painaa päälle.
Reaktioina kokouksissa näihin muutoksiin on ollut pääsääntöisesti syyllisen etsintä. Puhutaan yleisesti osaston hengestä ja yhteisöllisyydestä ja ollaan huolissaan sen menettämisestä, vaikka itse asiassa pelätään jotain aivan muuta. Pelätään sitä, että osaston muutokset, kuten pomon vaihtuminen, johtavat siihen, että osaston käytäntöjä tullaan tarkastelemaan kriittisesti. Tämähän tarkoittaa sitä, että henkilökunnan itselleen ajan saatossa omimat etuoikeudet tultaisiiin kyseenalaistamaan ja sitten myös lakkauttamaan. Ja sehän ei tunnu hyvältä, kun töissä ei ole enää henkilökunnalla mukavaa, jos heidän työmoraaliaan ryhdytään tarkastelemaan kriittisesti. Näin ollen henkilökunta ei kokouksissa puhu mitään, vaan vaikenee kädet ristissä rinnalla istuen ja kattoon tuijottaen. Yhteenkään ongelmaan ei yritetä löytää ratkaisua, saatikka sitten ottaa sitä haasteena, josta yritettäisiin yhteisön voimin selvitä. Kokouksen jälkeen toki kaikilla on mielipide siitä, miten ongelma pitäisi hoitaa. ”Tuokaa entinen pomo takaisin”, hän kun antoi meidän olla vaan.
Ilmeisesti jonkinlaisessa mielenhäiriötilassa olen viime aikoina ottanut näitä kysymyksiä säännöllisesti esiin eri kokouksissa, tosin saamatta niihin mitään vastakaikua, vain perinteistä vaikenemista ja mitätöintiä. Kun siitä ei puhu ja siihen ei reagoi, niin sitä ei ole! Minä olen hankala työtoveri ja sosiaali- ja terveysministeriö tekisi viisaasti määrätessään minut eläkkeelle!
Terve Tapio,
Olin iloisesti yllättynyt, että kommentoit blogiani. Siitä suurkiitokset Tapio! Kukaan muu ei ole siihen reagoinut. Tiedän kyllä miltä tuntuu istua kokouksissa saamatta vastakaikua tai edes kommenttia esityksilleen. Muutokset luovat usein epävarmuutta ja epävarmuus esimerkiksi työpaikan tai saavutettujen etujen säilymisestä tekee varovaiseksi ja pistää suut suppuun! Hiljaa olemiseen on tietysti monia syitä, mutta eihän niitä päästä käsittelemään, jos ei niistä puhuta.
Olet kaikesta huolimatta jaksanut ottaa ongelmia puheeksi vaikenemisesta ja mitätöinnistä huolimatta. Minun on vaikea antaa mitään konkreettisia vinkkejä tilanteen parantamiseksi. Sinuna saattaisin kertoa avoimesti miltä tuntuu ja mitä ajatuksia herättää puhua saamatta vastausta. Voisin myös kysyä, mikä läsnäolijoita estää reagoimasta, esimerkiksi esille ottamasi asia tai se tapa, jolla sen esität. Ehkä se et olekaan sinä, joka saat muut vaikenemaan.
Näillä ajatuksilla toivon sinulle voimia ja jaksamista!