Jukka Jylhä kirjoittaa tällä samalla SYA:n blogi-palstalla psykososiaalisista kriisipalveluista. Kriisistä selviytyäkseen jokaisella on oikeus saada ammatillista apua ja tukea. Mutta mitä jos virallinen auttamisverkosto onkin riittämätön tai auttajat ”liian kaukana”? Tai kukaan ei tunnista elämän kriisiä, johon apua tarvittaisiin. Millaiseksi silloin muodostuu traumaattisista tapahtumista selviäminen?

Nämä ovat haastavia kysymyksiä, joiden vastaukset ovat vähintäänkin monipolvisia – esimerkiksi jo siksi, että erilaisissa yhteisöissä erilaiset auttamismuodot tulevat eritavoin hyväksytyiksi. Jään pohtimaan kriisistä selviytymistä resilienssin käsitteen avulla. Sillä viitataan kykyyn selvitä ja elpyä elämää järkyttävistä vastoinkäymisistä. Boris Cyrulnik kertoo kirjassaan Ihmeellinen kurjuus lasten kyvyistä selviytyä äärimmäisistä tapahtumista kuten holokaustista, vanhempien väkivaltaisesta kuolemasta tai hyväksikäytöstä. Cyrulnikin sanoin resilienssi kuvaa ”iskusta kärsineen ja siitä yli päässeen lannistumattomuutta” kykyä nousta ja jatkaa elämää. Resilienssi on siis eräänlaista taipumattomuutta ja henkistä vastustuskykyä hyvässä mielessä, mielen joustavuutta, joka tuo esiin ihmisen resurssit juuri lannistumattomuuden näkökulmasta. Mutta mistä tällainen parantava joustavuus syntyy?

Cyrulnikin havainto oli, että kaltoinkohdeltujen lasten selviytymisen kannata ratkaiseva rooli oli ihmissuhteilla, joita heillä oli jo ennen traumaa, samoin kuin niillä ihmissuhteilla, joita he pystyivät solmimaan heti trauman jälkeen. Lapsille oli ensiarvoisen tärkeää päästä integroitumaan johonkin ryhmään, päästä ryhmän jäseniksi tai päästä sellaiseen rooliin, jossa lapsi sai vastuullisen tehtävän, jolla oli merkitystä koko yhteisön kenties selviytymisenkin kannalta. Aikuisten tarpeet eivät ole sen kauempana lasten tarpeista tässä suhteessa.

Juuri tänä syksynä pakolaiskriisi on tullut tietoisuuteemme laajamittaisesti. Eri puolilla Suomea suunnitellaan ja toteutetaan pakolaisten hätämajoitusta. Poliitikon rasistiset puheet oli sysäys lähteä liikkeelle kaduille osoittamaan mieltä rasismia vastaan. Rasismin vastaisissa kulkueissa ei ole kyse pelkästään mielenilmaisusta, vaan yhteisöllisyyden kokemuksesta, joka auttaa kohtaamaan traumaattisten tapahtumien synnyttämiä tunteita ja antaa ihmisille mahdollisuuden käsitellä tapahtunutta. Olemme kanssakokijoita: silminnäkijöitä pakolaiskriisille, auttajia omissa yhteisöissämme ja mahdollisesti myös pakolaisten uusia ystäviä ja yhteisön jäseniä. Traumasta toipuminen edellyttää, että kokijan tarina tulee kuulluiksi ja nähdyksi ja että toinen ihminen tulee tarinasta vaikuttuneeksi. Sanalla sanoen trauman todistajaksi tarvitaan toinen ihminen.

Viranomaistahojen resurssit ovat rajallisia, tarvitaan siis toimivia auttamismuotoja, jotka vahvistavat yhteisöjen omaehtoisuutta ja parantavat joustavuutta. Tämä prosessi on vastavuoroinen, jokainen kuuluu lähtökohtaisesti johonkin yhteisöön, mutta lähiympäristöön myös luodaan uusia ryhmiä ja yhteenliittymiä, jotka mahdollistavat vaikutetuksi tulemisen, merkityksen annon, mielekkyyden ja siten vahvistavat ihmisten luontaista kykyä psyykkiseen taipumattomuuteen ja lannistumattomuuteen. Vaikka viimekädessä yksilö joutuu kantamaan traumaattisten tapahtumien aiheuttamat vauriot, on yhteisö toivottavasti se parantavaa joustavuutta luova puskuri, joka auttaa elpymään.

Aiheeseen liittyvät ajankohtaiset koulutukset:
– Integratiivisen työnohjauksen koulutus
– YhteisöAkatemian työnohjauksen koulutukset

Marja Kaskisaari

© Marja Kaskisaari,Suomen Yhteisöakatemia Oy. Kaikki oikeudet blogissa kirjoitettuun materiaalin ovat kirjoittajalla ja Suomen Yhteisöakatemia Oy:llä.

Blogin materiaalia voidaan käyttää muissa sähköisissä ja painetuissa julkaisuissa, edellyttäen, että niissä mainitaan ”Copyright © Marja Kaskisaari, Suomen Yhteisöakatemia Oy 2015” sekä lisätään linkki www.sya.fi