Terapeuttinen yhteisö on yksi yhteisöhoidon suuntaus psykiatrian ja päihteiden käyttäjien hoidossa ja kuntoutuksessa. Muihin hoito- ja kuntoutusmenetelmiin suhteutettuna terapeuttisen yhteisön lisäarvo on koko yhteisön potentiaalin hyödyntäminen yhteisön perustehtävän toteuttamisessa. Yhteisö vaikuttaa aina asiakkaiden ja potilaiden kuntoutumiseen joko positiivisesti tai haitallisesti. Yhteisön tietoinen hyödyntäminen merkitsee tässä haitallisten vaikutusten minimointia ja positiivisten vaikutusten maksimointia. Terapeuttisen yhteisön historia valottaa yhteisöllisen ajattelun ja menetelmien kehittymistä asiakkaiden ja potilaiden kuntoutuksessa ja hoidossa.

Yhteisön voimaa on hyödynnetty enemmän tai vähemmän tietoisesti koko ihmiskunnan kehityksen ajan niin kasvatuksen, hoidon kuin hallitsemisen palveluksessa. Yhteisöllisyyttä perään kuulutetaan nykyään työyhteisöihin ihmisten jaksamisen tueksi, kouluihin oppimisen tueksi ja kiusaamisen torjumiseksi eikä vähiten vanhusten hyvinvoinnin tueksi ja yksinäisyyden ehkäisemiseksi.

Tietoinen yhteisön hyödyntäminen niin kasvatuksessa, hoidossa kuin kuntoutuksessakin vaatii paitsi yhteisöllisten ilmiöiden ja vaikutusten tunnistamista, myös tietoa ja taitoa hyvinvointia tukevan, kuntouttavan ja parantavan yhteisön kehittämiseksi. Tässä lieneekin tämän hetken suurin haaste: miten luodaan ja ylläpidetään hyvää yhteisöä ja yhteisöllisyyttä?

Terapeuttisen yhteisön pioneerit Tom Main ja Maxwell Jones pystyivät luomaan ja kuvaamaan konkreettisesti kehittämisen menetelmiä ja haasteita. Molemmat tekivät pioneerityönsä poikkeuksellisen vaikeissa olosuhteissa toisen maailmansodan aikana. Tämä maailmanlaajuinen kriisi loi myös painetta ja edellytyksiä uudenlaiselle, yhteisölliselle hoito- ja kuntoutusmallille. Pula lääkäreistä ja hoitohenkilökunnasta pakotti hakemaan uusia tapoja potilaiden ja asiakkaiden kohtaamiseen, koska pelkästään yksilökeskeiseen työskentelyyn ei riittänyt aika eikä henkilökunta. Tom Main ja Maxwell Jones etsivät ja löysivät ratkaisunsa yhteisöstä, yhteisön terapeuttisen ja kuntouttavan potentiaalin hyödyntämisestä.

Uudenlainen lähestymistapa ja yhteisölliset toimintamallit herättivät vastustusta ja kritiikkiä osassa kollegoja ja henkilöstöä. Sen sijaan laajempi yhteiskunnallinen kontrolli ja byrokratia heräsivät vasta sodan jälkeen (Jones, 1982). Sotatilan poikkeukselliset olosuhteet olivat heikentäneet byrokraattista valvontaa ja luoneet tarvittavan vapauden ja itsesäätelytilan niin Jonesille Mill Hill´ssä kuin Mainelle Northfieldissä.

Anton Makarenko (1957), kasvatuksellisten kollektiivien ja kollektiivikasvatuksen kehittäjä ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Neuvostoliitossa, kertoo vastaavan tarinan kirjassaan Paljasjalkaiset isännät. Hänenkin kehittämistyönsä mahdollistui vallankumouksen jälkeisessä kaoottisessa tilanteessa.

Vei runsaat kymmenen vuotta, kunnes byrokratia ja ylhäältä lähtevä kontrolli saatiin kuntoon ja loppu Makarenkon uralle. Mutta ennen sitä hän ehti tehdä historiallisesti ja kansainvälisesti tunnetun ja tunnustetun uran yhteisöllisen kasvatuksen parissa (Murto, 1991).

Terapeuttisen yhteisön kehittäminen edellyttää paitsi johdon ja henkilöstön osaamista ja innostusta, myös hallinnon tukea ja ymmärrystä. Näiden ulkoisten edellytysten luominen ja ylläpitäminen perustuvat vastavuoroiselle avoimuudelle ja ymmärrykselle, tiiviille yhteistyölle. Kun uudenlaisen, yhteisöllisenkin toimintatavan kehittämisessä kohdataan vaikeuksia, on helppoa löytää syyt itsensä tai oman yhteisön ulkopuolelta esimerkiksi hallinnosta. Joskus ne löytyvät myös asiakkaista tai potilaista.

Näiden yhteisön sisäisten haasteiden kohtaaminen ja käsittely muodostavatkin olennaisen osan yhteisön arjesta. Terapeuttisessa yhteisössä toiminta perustuu ihmisten yhteistyölle: johdon, henkilöstön ja asiakkaiden säännölliselle kohtaamiselle erilaisilla yhteistyöfoorumeilla. Kokoonnutaan yhteisökokouksissa, henkilöstön kokouksissa ja työnohjauksissa sekä erilaisissa ryhmissä. Ne ovat yhteisöllisen kehityksen, asiakkaiden kuntoutumisen ja hoidon keskeisiä välineitä. Näillä foorumeilla luodaan yhteisiä pelisääntöjä, seurataan niiden noudattamista, puututaan rikkomuksiin, ratkotaan ristiriitoja ja kehitetään yhteisöä. Näissä moninaisissa ihmissuhteissa ja yhteisön toiminnoissa piilee tärkein hoitava ja kuntouttava voima. (Murto, 2013)

Tutkimustulokset ovat osoittaneet, että terapeuttisen yhteisön hoito- ja kuntoutusmallin vuosikymmenten kehittämistyö on tuottanut toivottuja tuloksia ja auttanut tunnistamaan tuloksiin vaikuttavia kriittisiä yhteisöllisiä tekijöitä. Jokainen yhteisö joutuu kuitenkin kohdallaan rakentamaan itsensä näköisen terapeuttisen yhteisön johtonsa, henkilöstönsä ja asiakkaidensa kanssa. Terapeuttisen yhteisön historian ja tutkimuksen antaman tiedon tunteminen auttaa välttämään tarpeettomia virheitä ja samalla rohkaisee luottamaan yhteisölliseen viisauteen suunnistettaessa eteenpäin ja kohdattaessa väistämättömiä vastaantulevia vaikeuksia tai kriisejä. Niistä selviävät ja oppivat yhteisöt, joissa keskinäinen luottamus kyetään rakentamaan ja vahvistamaan yhä uudelleen yhteisten kokousten säännöllisyydellä, avoimella puhumisella, vastuullisella kuuntelulla ja aidolla uteliaisuudella.

Kirjoitus on osa pian julkaistavan kirjan Kari Murto YHTEISÖHOIDON HISTORIAA viimeisestä kappaleesta YHTEISÖN VOIMA.

Aiheeseen liittyvät ajankohtaiset koulutukset:
– Yhteisöhoidon 2-vuotinen koulutus
– YhteisöAkatemian yhteisöhoidon koulutukset

Kari Murto

© Kari Murto, Suomen Yhteisöakatemia Oy. Kaikki oikeudet blogissa kirjoitettuun materiaalin ovat kirjoittajalla ja Suomen Yhteisöakatemia Oy:llä.

Blogin materiaalia voidaan käyttää muissa sähköisissä ja painetuissa julkaisuissa, edellyttäen, että niissä mainitaan ”Copyright © Kari Murto, Suomen Yhteisöakatemia Oy 2016” sekä lisätään linkki www.sya.fi